Worldwide pinhole day - eli maailmanlaajuinen neulanreikäkuvauspäivä 28.4.

Ondu 4x5" rise neulanreikäkamera

Facen filmikuvausryhmässä mainittiin että seuraavana päivänä olisi vuosittainen maailmanlaajuinen neulanreikäkuvauspäivä 28.4.2024. Minulla oli aiemmin Ondun  6x12 rise neulanreikäkamera, joka käyttää 120 filmiä ja jolla saa otettua 6x6, 6x9 ja 6x12 kuvia. Pidin siitä ja halusin vastaavan, mutta isommalle formaatille. Niinpä olin hankkinut sille kaveriksi Ondun 4x5" rise kameran. Nyt olisi hyvä tilaisuus viedä 4x5" neulanreikäkamera ulkoilemaan. 

Kuvaamassa Vihdin venerannassa

28.4. päivä oli aurinkoinen ja lähdin vaimoni kanssa Vihdin venerantaan kuvaamaan. Filmikasetteja minulla oli mustavalkoisena muutama ja värinä yksi (joissa jokaisessa siis 2 filmiä). Kameran varustin punaisella suotimella, jotta mustavalkoiseen saadaan enemmän dramatiikkaa. Värikuvassa se punainen suodin pitäisi muistaa ottaa pois, ettei värikuvista tulisi pelkästään punaisia kuvia. Venerannasta otin yhden kuvan ja en keksinyt oikein muuta kuvattavaa. Jonka jälkeen mietin, että koska neulanreikäkuvauksessa on hyödyksi olla jotain joka on lähellä, ja yleisestikin jotain isoa, niin päätin lähteä kuvaamaan kirkkoa.

Tullessani kirkon luo, huomasin sankarihautausmaan valkoisten ristien rivistön ja ajattelin, ja otin siitä parista eri kulmasta kuvan. Mittaus tapahtui tyypilliseen tapaan, valotusmittarilla, jossa on 'spot metering' -toiminto. Eli pystyn optisen etsimen kautta valitsemaan kohtaan kuva-alassa, josta haluan mitata valon kirkkauden. Mittaan kirkkaismmista valokohdista ja tummimmista varjoista ja lasken yleensä niistä jonkin keskiarvon, jolla kuvan otan. Huomioiden kuitenkin mikä on kuvassa pääkohde ja varistaen että valitsemani arvo on lähellä sitä arvoa, joka tarvitaan pääkohteen oikeaan valotukseen. Kaikki muu saa sitten tulla miten tulee.

Vihdin sankarihautausmaata kuvaamassa

Neulanreikäkuva sankarihautausmaasta

Neulanreikäkuva sankarihautausmaasta

Hautausmaan jälkeen kuvasin kirkkoa. Jälleen kerran dynamiikka oli aurinkoisena päivänä suuri ja kirkon keltainen rapattu seinä hohti kirkkaana, samaan aikaan kun varjoisat kohdat olivat todella vähävaloisia. Jälleen kerran keskityin pääkohteeseen, eli kirkkoon. Arvioin valotuksen mittaamalla kirkon seinän muutamasta kohdasta ja tuomalla siitä pari askelta alaspäin valotusarviota. Mittariin oli määrielty neulanreikäkameran F28 (kameran F22 ja lisätty kaksi askelta lisää punafiltterin himmennyksen takia)  ja filmin ISO100. Jos mittaus antoi aika-arvioksi 1/100, niin pudotin siitä pari pykälää alaspäin. esim. 1/60. Sitten katsoin kameran tulkkityökalusta (puinen levy, jossa laserkaiverrettu mittauksen arvot ja kerrottu niiden alapuolella kameran tarvitsema sekuntimäärä valotukselle). Saamani aika-arviot tuona päivää olivat 1-7 sekuntia. Näistä 1 sekunti on jo aika hankala, koska se on suhteellisen lyhyt aika, ja harjoittelin sitä sulkimen avaamista vain yhdeksi sekunniksi muutaman kerran 'kuivaharjoitteluna' puhelimen ajastimen kanssa, ennen kuin tein varsinaisen valotuksen. 7 sekuntia taas on jo huomattavasti helpompi.

Kirkon valotuksen mittausta valotusmittarin
spot meter -toiminnolla

Neulanreikäkameran kuva Vihdin kirkosta värifilmille

Neulanreikäkameran kuva Vihdin kirkosta värifilmille

Tämän jälkeen suuntasin kotiin kehittämään kuvia ja digitoimaan. Kuvien purkamisen kaseteista kehitystankkiin ja samalla niiden uudelleen lataamisen tein pöytämallisessa filminaihtoteltassa. Olin huomannut, että sellainen filminvaihtopussi on noiden 4x5" filmien kanssa jo hankalampi ja löysin tuollaisen pienen pöytäteltan internetin syövereistaä. Se on osoittautunut laakafilmeissä (myös 18x24cm) todella käteväksi, joka kulkee tarvittaessa myös helposti mukana.

Kuvien siirtämistä filmikaseteista kehitystankkiin

Stearman pressin filmikehitystankki osoittautui
todella käteväsi 4x5" filmin kehityksessä

4x5" laakafilmit kuivumassa

Halusin saada projektin valmiiksi tuon päivän aikana. Olin myös päättänyt tehdä videokoosteen päivästä. Ja viime hetkillä keksin, että tällä kertaa en tekisin äänetöntä videota, vaan video saisi nyt taustamusiikin. Päivä oli ollut kuvaamisen, kehittämisen ja digitoinnin myötä jo pitkä. Joten saamani idea musiikin tekemisetä videolle ei jättänyt paljoakaan aikaa. Käytännössä tein musiikin 15 minuutissa, josta puolet ajasta meni sen miettimiseen että minkälaisen musiikin teen ja äänien selaamiseen ja päättämiseen, millä instrumenttiäänillä musiikin soittaisin. Tuohon aikaan illasta halusin tehdä homman nopeasti ja pienesti, joten soittaminen tapahtui 2 oktaavin kokoisella USB-koskettimistolla, joka ei pianomuotoiseen soittamiseen oli oikein optimi. Vielä olisi voinut ottaa yhden oton lisää, mutta päätin että tällä kertaa musiikki saa mennä sellaisenaan 'luomuna', enkä hieroisi sitä enää enempää.

Erityisesti päivän viimeinen kuva, jonka menin ottamaan kirkon taakse, olisi vaikuttava. Yllätyin kuinka hienon kuvan mielestäni olin onnistunut saamaan neulanreikäkameralla. Puut kirkon takana muistuttavat välimerenmaiden sypressejä. Ja sopivasta kulmasta tullut auringonvalo yhdessä punafiltterin kanssa saavat aikaan hienon ja dramaattisen vinjetoinnin. 

Tämä kuva yllätti minut vaikuttavuudellaan
ja pidän sitä yhtenä hienoimmista ja onnistuneimmista
neulanreikäkamerakuvistani tähän asti

Kaikenkaikkiaan hyvä päivä ja oli mukava kuvata taas vaihteeksi neulanreikäkameralla. Julkaisin kuvan instan isäksi myös pinholeday.org sivustolla, johon myös muut tuona päivänä neulanreikäkameralla kuvanneet ovat laittaneet kuviaan.

Tekemäni video tuosta päivästä löytyy alta

Linssin polttovälin mittaaminen ja aukon arvon laskeminen tuntemattomasta linssistä

Normaalisti ei tarvitse kysyä mikä on linssin focal length (polttoväli) ja mikä on aukko objektiivissa. Ne aukon koothan on merkitty siihen linssin aukkovalitsimeen ja linssin polttoväli (focal length) lukee myös linssissä. Esim. 50mm linssi tarkoittaa, että sen linssin polttoväli on 50mm, joka siinä yhteydessä tarkoittaa kennon/filmitason ja linssin (yleensä linssin puolenvälin, yksinkertaisissa linsseissä) välistä etäisyyttä. Näin silloin, kun tuo linssin ja filmitason välinen etäisyys on tiedossa. Tuntemattomammissa vanhoissa linsseissä nämä asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia. Voi olla ettei linssissä ole ensimmäistäkäään merkintää polttovälistä tai aukon koosta, tai juuri mistään muustakaan. Silloin täytyy testaaminen tehdä toisin.

Olin hankkinut noin 100 vuotiaalle 18x24cm 'museokameralleni' vielä vanhemman Voightländerin linssin. Linssillä ikää on noin 150v. Halusin varmistaa, että mikä on tuon linssin polttoväli ja mitkä ovat aukon koot ilman aukkolevyä (waterhouse stop) ja sen yhden aukkolevyn kanssa, joka linssissä oli mukana. Tarkistusmittaus tehtyja messinkilinssin focal length on 27cm. Aukko isoimmalla on 45mm. Muutetaan molemmat millimetreiksi ja jaetaan polttoväli linssin halkaisijalla: 270mm / 45mm = 6, eli F-stop on 6.

Ja waterhouse stopilla 23mm eli aukko (F-stop) on 270mm jaettuna 23mm:llä = 11,7. Eli vähän pyöristettynä aukko (F-stop) 11. Koska nyt en voinut lähteä siitä ajatuksesta että mitataan filmitason ja linssin etäisyyttä, niin on toinen keino, jolla tuntemattomankin linssin polttovälin saa testattua ja mitattua. Siihen liittyy samalla aika hauska 'camera obscura' harjoitus.

Kun irrallaan pidettävän linssin takana on valonlähde (ikkuna toimii hyvin)
 ja edessä vaalea seinävoidaan heijastaa seinään 'camera obscura' kuva.
Liikkumalla lähemmäs seinää, jossain vaiheessa esiin muodostuu kuva
ja liikuttamalla linssiä eteen tai taaksepäin suhteessa seinään, 
saadaan kuva tarkennettua. Ja sillä etäisyydellä on sitten 'focal plane'.

Focal length mitataan siten että otetaan linssi irrallisena. Haetaan tila, jossa on ikkuna seläntakana ja vaalea seinä edessä. Sen jälkeen osoitetaan linssiä seinää kohden (linssin etupää kohti seinää) ja annetaan ikkunasta tulevan valon kulkea linssin takaosan läpi eteen kohti vaaleaa seinää. Seinälle muodustuu yleensä ensin himmeähkö kuva (tai ei mitään, jos ollaan liian kaukana seinästä), joka sitten tarkentuu kun menemme lähemmäs seinää, tai tarvittaessa loittonemme seinästä hieman. Kun seinään heijastuva kuva on mahdollisimman tarkka, niin voidaan alkaa mittaamaan. Mittaus tehdään seinästä (focal plane) siihen pisteeseen linssiä, jossa valonsäteet ovat yhtenä pisteenä kimpussa. Tässä linssissä päättelin sen olevan waterhouse stopin kohdalla, eli käytännössä puolessa välissä tätä linssiä. Kaikissa linsseissä se ei aina ole puolivälissä, koska linssien määrä ja muoto vaikuttaa tuon pisteen sijaintiin. Jos linssissä on sulkija, niin se piste on yleensä juurikin tuon sulkijan kohdalla. 

Linssin sen hetkinen F-arvo (F-stop, eli 'aukko') saadaan siis laskettua jakamalla focal lenght sulkijan aukon, eli tässä tapauksessa waterhouse stop levyssä olevan aukon halkaisijalla. Ja linssin halkaisijalla jaettuna (putken sisäreunoista mitattuna), kun 'sulkija' täysin auki, tai kun linssissä ei ole ollenkaan sulkijaa.

Röntgenfilmi kuvausmediaksi 18x24cm laakafilmikameralle

 

Mammografia-filmejä 18x24cm kokoisina
käytettäväksi mustavalko-valokuvauksessa.
Fujifilm UM-MA ja AGFA HDR-C PLUS

Jos digimaailmassa halutaan parempaa resoluutiota ja isompaa kuvaa, niin kasvatetaan kennokokoa. Siirrytään kinokoon järkkäreistä keskikoon järkkäreihin. Näissä paitsi resoluutio, myös se tapa, jolla kuva ja sen eri värit tallentuvat, mahdollistavat usein tarkemman ja hienovaraisemmen eri värisävyjen tallentumisen. Tämän myötä hinta toki nousee laitteille huomattavasti ja keskikoon kameroiden hinnalla saa yleensä jo jonkinlaisen henkilöauton uutena ostettua. Itse kuvaamisen määrä ei vastaavasti digillä aiheuta muita kustannuksia kuin ajankäyttöä niiden jälkikäsittelyssä.

Jos unohdetaan nyt kinokoon Leica-hypetys kinokoossa ja niiden pilvienkin yläpuolelle kohonneet hinnat, niin filmikuvauksessakin kustannukset nousevat sitä mukaa, kun kamera- ja filmikoot kasvavat. Siirryin kinokoosta hyvin nopeasti keskikoon kameroihin, juurikin siksi että isomassa formaatissa eri sävyt ja hienojakoiset kontrastierot tulevat paremmin esiin. Erityisesti tällä on merkitystä kuvaa suurennettaessa (tai kuvan osaa suurennettaessa, eli rajattaessa kuvasta vain osa-alue). Se mitä suurempi formaatti usein myös automaattisesti tuo, on hitaampi kuvaaminen, pienemmän kuvamäärän per filmi ja tiettyä harkintaa ja hitautta tekemiseen, joka on digikuvauksen 'räpsimisen' sijasta tervetullutta. Kun yksi laukaus maksaa eurosta isoformaatin kahdeksaankin euroon, niin sitä kummasti tulee harkittua enemmän mitä kuvaa ja milloin kameran laukaisee. Se ei välttämättä ollenkaan huononna kuvien laatua, vaan pikemminkin päinvastoin. Perussääntöhän yleensäkin kuvauksessa on, että se mistä kohtaa ensimmäisenä tulisi mieleen ottaa kuva, ei välttämättä ole se paras paikka. Eli muutenkin se harkitsevaisuus ja tarkastelu eri näkökulmista on paikallaan, ja filmikuvaus vain vahvistaa sitä. 

Tämä 18x24cm aukko peitetään tähystäessä tähyslasilla,
joka sommittelun ja tarkennuksen jälkeen vaihdetaan
filmikasettiin, josta sitten filmi paljastetaan linssin suuntaan ja 
linssistä päästetään hetkellisesti valoa filmille.

Haasteena kuitenkin on filmien hinta, joka on viimeisenä vuosikymmenenä kohonnut huomattavasti, samalla kun filmien saatavuus (etenkin värifilmeissä) on huonontunut merkittävästi. Ja kun mennään sitten isompiin kuvaformaatteihin, eli laakafilmeihin (4x5" tai 10x18" tai 18x24cm) niin hinnat on laadukkaammilla filmeillä helposti 1-2 eurosta ylöspäin 'per laukaus'. Siksi lähdinkin tutkimaan röntgenfilmiä vaihtoehtona mustavalkokuvauksen filmiksi. Se tuo muutamankin tervetulleen asian kuvaamiseen. Se on noin puolet edullisempaa ja toisekseen sitä pystyy käsittelemään punaisessa valossa. Toisin kuin pankromaattiset filmit (siis normaalit meidän silmien vastaanottaman värispektrin filmit), joiden käsittely ja kehittäminen täytyy tehdä täysin pimeässä. Työskentely röntgenfilmien kanssa on siis huomattavasti tässä mielessä helpompaa. Se mikä siitä tekee sitten haastavamman on se, että näille filmeille ei automaattisesti ole tarkkoja ohjeita niiden käyttäytymiseen, valotuksiin, kehitysaikohin ja niiden käyttäytymiseen eri kehitysaineiden kanssa. Paljon jää kokeilujen ja kokemuksen varaan. Foorumeilta voi joskus löytää jotain viitteitä tai vinkkejä, mutta ei välttämättä kovin tarkkoja.

Röntgenkuvien löytäminen ei ollut ihan helppoa. Suomessa niitä ei monikaan myy ja ne on käytännössä yrityksille myytäviä tuotteita, jolloin yksityishenkilönä ostaminen ei välttämättä onnistu.  Saksasta löytyi, mutta heidän kanssaan tilaus web-kaupasta ei noin vain onnistu, vaan jouduin laittamaan erillisen sähköpostin ja maksamaan lähetyksen ennakkoon. Tämän jälkeen lähettivät filmit postilla ja kaikki meni sen osalta hyvin. Mutta hieman vaivalloisempaa se oli.  Molemmat filmit tuli yksipuolisena röntgenfilminä. Oli tarkoitus että toinen on yksipuoleinen ja toinen kaksipuoleinen, mutta toimitusvirheenä sain molemmat yksipuolisena. Kaksipuoleinen olisi ollut huomattavasti edullisempaa, joskin negatiivisena asiana kaksipuolisessa on se, että kehitettäessä (ja muutenkin) taustapuolen emulsio helposti naarmuuntuu.

18x24cm filmikoko verrattuna 4x5" filmikokoon, jota tuossa 
on kaksikin kappaletta 18x24cm filmin päällä.

Tuo 18x24cm koko mahdollistaa filmin leikkaamisen punavalossa pienemmiksi filmeiksi. Mutta 4x5" kamerani 4x5 kasetteihin, se ei ole paras mahdollinen koko, sillä yhdestä 18x24cm filmistä saa vain 2kpl 4x5 filmejä ja ylimääräistä jää aika paljon. Sen sijaan 9x12cm keskikoon filmikokoa sillä saa tasan 4kpl. Ja sattumoisin 9x12cm filmikasetit ovat ulkoisesti 4x5" kasettien kokoisia. Ero on vain sisäpuolen aukossa, eli filmin koossa. Joten 9x12cm sopii täydellisesti 4x5" Sinar Norma kameraani. Laitoinkin tilaukseen ebaystä 10kpl käytettyjä Linhofin 9x12cm kasetteja, joihin saan sitten leikattua röntgenfilmiä. Kasetit tuli käytännössä Euroopan sisältä 1/3 Suomen kauppiaiden hinnoista. Suomessa monen vanhan käytetyn tuotteen hinnoittelu kauppiailla on lähtenyt jo aikaa sitten lapasesta ja käypä hinta on surutta kerrottu kolmella. Mutta niin kauan kuin niitä hintoja valitettavasti suostutaan maksamaan, mitä näistä vanhoista käytetyistä tuotteista pyydetään, niin kauan hinnat nousee. 

10kpl Linhofin 9x12cm kasettia, jotka tilasin ebaystä

Röntgenfilmeistä löytyy paljon kaksipuoleisia filmejä, eli emulsio on molemmilla puolilla. Mutta valokuvaukseen paremmin soveltuvia ovat yksipuoliset röntgenfilmit, sillä valokuvauksessa emulsio tarvitaan vain yhdelle puolelle. Ja se, että emulsio ei ole kahdella puolella on hyvä myös siksi, koska sillä taustan emulsiolla on tapana naarmuuntua helposti kehitettäessä. 

Fujifilm UM-MA, Emulsiopuoli itseensäpäin, jolloin yläreunan kolo
oikealla puolella. Eli tämä on emulsiopuoli, joka tulee valottaa

Taustapuolella ei ole emulsiota yksipuoleisessa röntgenfilmissä,
ja se on kiiltävä ja sileämpi. Punavalossa paras varmistus on yläreunan
kolo, joka nyt on vasemmassa reunassa, josta tietää että tämä ei ole kuvattava
emulsiopuoli

Filmit ladataan punaisessa valossa, jolloin röntgenfilmit eivät valotu. Ortokromaattisena ne ei ole punaiselle valolle herkkiä, vaan siniselle, vihreälle sekä ultraviolettivalolle. Siksi (safelight, eli sopivan taajuuden) punaisessa valossa voidaan käsitellä filmiä ilman että filmi valottuisi. Tämä helpottaa työskentelyä ladattaessa filmit kasetteihin ja myöhemmin kun ne otetaan kaseteista pois ja kehitetään. 

Tähyslasissa kuva on laakafilmikamerassa ylösalaisin
Etualalla päällekkäin kaksi puista kameran filmikasettia ladattuna valmiiksi
röntgenfilmillä.

Kun kasetit oli ladattu Fujifilmin UM-MA filmillä, siirryin kuvaamaan laakafilmikameralla, joka tässä tapauksessa on n. 100 vuotias puinen 18x24cm studiokamera. Tässä kamerassa on n. 150 vuotias messinkilinssi, jossa ei ole suljinmekaniikkaa. Niinpä sulkimena toimii linssin päähän asettuva linssisuoja, joka käsin poistetaan ja asetetaan takaisin, laskien tässä välissä haluttu valotusaika sekunteina tai arvioituna sekunnin osana. Arvioin Fujin UM-MA filmin herkkyydeksi ISO 100 (joka oli arvaus ja perustui foorumien röntgenfilmikokemuksiin) ja tein valotusmittauksen Seconicin 878D spotmeter toiminnolla, eli tähtäisin muutamaan kohtaan maisemassa (varjo ja valo) ja arvioin sopivan ajan näiden puolesta välistä. Sain ajaksi 1/6 sekunti, joka on kohtuullisen vaikea tehdä ranneliikkeellä. Harjoittelin metronomin kanssa ensin 1/60 tahtia, eli yhtä sekuntia ja sitten taputtelin flamenkotyyliin kolme triolia siihen väliin, eli kuusi taputusta, niin sain kuvan siitä, kuinka nopea se 1/6 suunnilleen oli. En ollut huolissani siitä, jos se ei nyt ihan tarkkaan osuisi, kunhan ollaan lähellä. Sen verran piti kuitenkin huolellisesti linssisuojaa siirtää sivuun, että hetken aikaa linssi oli varmasti vapaa valolle, eikä suoja olisi jäänyt osin linssin päälle, kun yrittäisi olla nopea takaisinviennissä. Otin vielä toisen kuvan ja siirryin sen jälkeen kasettien kanssa pimiöön, eli punavaloon.

Messinkilinssiin sopi Sinarin linssisuoja, jonka
poistamalla ja takaisin laittamalla käsin, simuloin suljinta.

Kehitysajat näille röntgenfilmeille ilmoitetaan koneelliselle röntgenfilmin kehittämiselle. Siinä ajat ovat 60sek tai 90sek. Mutta tiesin, ettei konekehitys ja allaskehitys ole sama asia ja yleensäottaen allaskehitys vaatii enemmän aikaa. Myöskään kehitysaineet eivät olisi samoja, sillä röntgenfilmivalmistajat valmistavat koneelliseen kehittämiseen omia kehitysaineita. Tässä tapauksessa nämä röntgenfilmit tultaisiin kehittämään mustavalkofilmin kehitteillä, eli Ilford DD-X kehitteellä. Siihen ei olisi mitään valmiita arvoja, vaan pelkkiä arvauksia. Katsoin DD-X datasheetistä mitä arvoja yleisesti erilaisille mustavalkofilmeille annettiin ja arvioin että sellainen 3 minuuttia voisi olla aika lähellä. Aloin kehittämään filmiä ja filmi taisi olla vähän yli 3min kehitteessä (jotain 3min ja 3min 30sek välillä). Käytännössä tarkastelin kehitysaltaassa sitä, miten kuva tulisi näkyviin, enkä kiirehtisi ennenkuin kuva näytti riittävän kontrastiselta.

Ihmettelin kun kehittyvään filmiin tuli näkyviin hyvin tumma, musteläiskän näköinen alue, joka tuntui laajentuvan. Ihmettelin, että jos tuo olisi valovuoto kasetissa tai kamerassa, niin oudostipa oli keskellä filmiä, eikä reunassa. 

Outo tumma alue alkoi näkyä filmin keskellä kehityksen edetessä

Vasta kun aloin nostamaan kehittynyttä filmiä altaasta pois, huomasin outoja liikkuvia 'kuplia' filmillä. Näytti siltä että nestettä oli filmin ja jonkinlaisen kalvon välissä. 

Outo liikkuva kupla kertoi siitä, että nestettä oli filmin ja jonkinlaisen kalvon välissä

Tuo 'kalvo' osoittautui nopeasti toiseksi filmiksi. Olin laittanut kasettiin kaksi päällekkäin ollutta filmiä, joita luulin yhdeksi filmiksi. Niin ohuita ja niin kiinni toisissaan ne olivat olleet.

Alla ollut kehittymätön filmi, johon kehitysaine ei ollut päässyt filmien ollessa päällekkäin

Päällimmäinen filmi olikin kehittynyt ihan hyvin ja mitään läiskää ei ollutkaan

Valmis filmi stopin ja kiinnityksen (fix) jälkeen

Filmi onnistuikin ihan mainiosti kaiken arvailun jälkeen. Eli oltiin jäljillä. Filmi on kontrastikasta, kuten oli tiedossakin.

Kuva digitoituna ja käännettynä positiivifilmiksi

Digitoin kuvan kuvaamalla negatiivin valopöydällä digikameralla, jossa 100mm makro-objektiivi. Kuvasin negatiivin yhdellä kuvalla, sen sijaan että olisin ottanut useita palasia ja yhdistänyt ne jälkikäteen photoshopissa. Kuvassa näkyy hieman huntumaisuuttaa molemmilla sivuilla, joka johtunee kasettien kuluneista valotiivisteistä. Ne tulisin vaihtamaan. Kuva oli ehkä hieman alivalottunut, tai ylikehittynyt. Sen verran tummia ovat tummat alueet. Eli lisää testikappaleita täytyy tehdä, mutta hyvältä näyttää jo nyt.

Otin vielä pystykuvan ja kehitin negatiiviä hieman pidempään, noin 4 minuuttia.Se oli liikaa ja negatiivi meni hyvin tummaksi ja taivaalle tuli pilvistä ylikorostuneita tummia alueita, joka näytti suttuiselta. Mutta nämä oli aikaan sidottuja asioita ja olisi korjattavissa uudella kuvalla ja uudella kehityksellä ja vedostuksella. Sain tuosta ylivalottuneesta filmistä kuitenkin tehtyä oheisen kuvan (oikeanpuoleinen vedos) 

Alfred Brückner 18x24cm historiallinen laakafilmikamera 100 vuoden takaa

Alfred Brücknerin valmistama kamera noin 100 vuoden takaa,
joka on ollut 1900-luvun alkupuolella Helsingissä Fotorexissä käytössä.

 

Tuli mahdollisuus ostaa 'museotason' kamera, joka on 18x24cm laakafilmille kuvaava kamera. Kameralla on pitkä historia Helsingissä, jossa se on ollut käytössä valokuvaamo Fotorexissä jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Kaisaniemenkadulla. 

Kameran valmistaja on ollut Saksalainen Alfred Brückner

Varsinaisen kameraosan saa jalustasta irti, mutta siihen ei suoraan ole sovitinta kamerajalustoihin, vaan siihen tulisi rakentaa sovitin itse, jos sitä haluaisi liikutella ilman tuota suurta ja raskasta jalustaa.

Kuten näissä kameroissa yleensä, kuva muodostuu 
tähyslasille ylösalaisin, koska kamerassa ei ole
kuvaa kääntävää peiliä

Tähän kameraan hommasin messinkisen noin 150v linssin. Siinä ei ole linsseissä mitään päällysteitä, vaan käytännössä käsin hiotut lasit. Linssin rakenne on yksinkertainen. Päissä on linssit, jotka saa pyöriteltyä irti putsaamista varten. Suljinta ei ole, vaan linssin on peitettävä ja sitten paljastettava halutuksi valotusajaksi. Aukon valitseminen tapahtuu metallisilla levyillä (waterhouse stop), joissa on erikokoisia reikiä. Tosin minulla niitä on vain yksi. Eli vaihtoehtoina on täysaukko (f-Stop 6) ja sitten pienempi aukko (f-stop 11)  tuon metallilevyn avulla.

Voightländerin messinkilinssi, jolla ikää noin 150 vuotta.
Putken keskellä näkyy ohut aukko, josta aukon pienennyslevy
sujautetaan linssin sisään

18x24cm koon filmit ovat kohtuullisen arvokkaita, halvimmillaan n. 2 euroa yksi filmi (eli yksi laukaisu), ja vähän parempilaatuisena filminä 8eur tai ylöspäin. Lähdinkin samantien tutkimaan mahdollisuutta käyttää samankokoisia röntgenfilmejä mustavalkokuvaamiseen, jolloin pääsee noin yhteen euroon laukasulta. Röntgenfilmit löytyivät Saksasta, sekä Agfaa että Fujia, yksipuolisina mammografia-filmeinä. Yhdessä paketissa on 100 filmiä, joten niillä saa jo 'räpsiä' hetken aikaa.

Mammografia filmit valokuvauksessa

Hyvä puoli röntgenfilmissä on myös se, että sitä voi käsitellä punaisessa valossa, eikä tarvi täysin pimeässä niitä ladata kasetteihin tai kehittää. Tuon valon on oltava oikea spektriltään, eikä se silti tulisi olla liian voimakas. Koska tämä on yksipuolinen röntgenfilmi, on emulsiopuoli vain toisella puolella. Fujifilmissä on yksi kolo oikeassa yläreunassa silloin kun emulsiopuoli on itseensä päin. Punavalossa varsinaista emulsiopuolta ei ole niin helppo tunnistaa, joten tuo tunnistuskolo filmin yläreunassa on hyödyksi.

Emulsiopuoli ja yläreunan oikeassa reunassa kolo,
 jonka tunnistaa myös sormenpäillä punavalossa

Toisella puolella emulsio puuttuu ja pinta on sileä ja kirkas.
ja yläreunan kolo nyt vasemmalla puolella.

Tuohon kameraan minulla on 2 filmikasettia. Tämän koon kasetit, on yleensäkin harvassa. Mutta se, että löytyisi kasetti, joka sopii juuri tämän kameran metallikiskoihin, joihin kasetit työnnetään, on aika epätodennäköistä. Niinpä on vain 2 kuvaa mahdollista ottaa, ennenkuin kasetit pitää punavalossa (tai pimeässä) tyhjentää ja täyttää uusilla. Käytännössä en siis ota enempää kuin nuo kaksi kuvaa ja sitten seuraavaksi kasetit avataan punavalossa, kun kehitän negat. Kasettien toisella puolella on lähes kasetin kokoinen luukku, joka aukeaa saranoilla ja mahdollistaa filmin asettamisen kasettiin. Sen jälkeen luukku suljetaan ja se on valotiivis. 

Tähyslasissa näkyy kohde ylösalaisin.
Tähyslasista näkyvä kuva tarkennetaan säätämällä kamerasta
linssin ja tähyslasin välistä etäisyyttä

Ensin tähyslasin avulla tähystellään ja tarkennetaan ja rajataan. Mitataan valotusmittarilla (Spot meter) sopivasta kohdasta valotus, tai muutamasta, ja tehdään sen perusteela päätös valotuksen ajasta. Röntgenfilmille valotusmittariin käytin iso 100. Sen jälkeen tähyslasi otetaan pois ja laitetaan, suljetaan linssi korkilla, ettei siitä tule valoa kameran sisään ja laitetaan tähyslasin paikalla filmikasetti. 

Tähyslasi otettuna pois. Tässä vaiheessa linssi peitettävä.

Vanhaan messinkinlinssiin kävi Sinarin
linssisuoja pimennyskorkiksi

Sitten filmikasetista vedetään rulokaapin tyylisesti seinämää niin että se liukuu käytännössä etupuolella filmin edestä pois ja asettaa filmin paljaaksi linssiä kohti (linssistä ei vielä tule valoa, vaan kameran sisällä on edelleen pimeää). Sen jälkeen ei tarvitsekaan enää kuin laittaa puhelimesta metronomi naksuttelemaan sekunteja (60bpm) ja otetaan korkki pois linssistä niin moneksi sekunniksi kuin mittauksen perusteella on määritelty.

Kasetti paikallaan

'Rulokaappiseinämä' vedetty ylhäältä alareunaan asti,
jolloin filmi kameran sisällä on paljastunut

Ensimmäiset kuvat on nyt kameralla otettu. Filmin kehittäminen tapahtuu mustavalkokehitteillä, eli tässä tapauksessa Ilford DD-X kehitteenä, Iford Ilfostop pysäyttäjänä ja Ilford Rapid Fixer kiinnitteenä. Käytännössä nämä on ehkä siellä ISO 100 hujakoilla, ja 20 asteen lämmössä n. 3,5-4minuutin kehittäminen tuotti oikeanlaisen tuloksen. Stoppi 10sek ja fixeri 4 min. Ja tämän kaiken pystyi tekemään allaskehityksenä (eli kehitysaineet yksittäisissä altaissa) punavalossa.

Kehitin samalla lasinegatiivit, jotka olin ottanut Sinar Norma 4x5" kameralla. Tein sekä lasinegasta, että röntgenfilmistä ns. 'pinnakkaiset', eli laitoin negatiivin valoherkän valokuvapaperin päälle ja valaisin suurennuskoneella sopivan ajan. Sopiva aika löytyy tekemällä valotusteti, eli peitetään valokuvapaperi ja negatiivi jollain niitä hieman isommalla paperilla tai kartongilla. Vedetään sitten kartonkia sivuun aina pari senttiä kerralla ja annetaan tuon paljastuneen kohdan valottua. Sitten taas vedetään pari senttiä lisää valokuvapaperia näkyviin, siirtämällä niiden yläpuolista paperia/kartonkia. Jokainen siirto tehdään vaikka 2sek jälkeen, joten jokainen 'raita' valottuvassa paperissa on saanut aina 2sek enemmän valoa kuin edellinen. Sitten arvioidaan että mikä raita näyttää oikeammalta sävyltä kyseisestä kuvasta ja käytetään sitä aikaa varsinaisen seuraavan valokuvapaperin valottamiseen. 

Testivalotus, jossa 9 raitaa. Vasemmanpuoleinen paljastettiin ensin ja siitä
yksi kerrallaan paljastettiin lisää oikealla mennessä antaen aina 2sek valoa
uudelle raidalla (ja samalla 2sek lisää jo aiemmin paljastetuille).
Niinpä vasen, eli ensimmäinen sai lopulta 18sek valoa ja viimeinen sai sen 2sek. 
Saman tein myös röntgenfilmin kanssa.

Testivedostusten jälkeen tehtiin varsinaiset vedokset, jotka tässä. Lasinegat ovat käsintehtyjä ja niiden emulsiot ovat harvoin kovin tasaisia. Niille on tyypillistä että niissä on reunoissa epätasaisuutta, kuten tässä nuo vaaleat reunat. Ne ei johdu valotuksesta vaan emulsiosta. Sitten tuo röntgenfilmin vedostus 18x24cm paperille meni ehkä yhden minuutin yli. Ja sen lisäksi taivaaseen muodostui tuollaista graafista harmaata, joka ei ole tasaista vaan näyttää melkein kuin se olisi maalisprayllä tehty. Siihen syynä voi olla ylivalottunut filmi jo kuvaustilanteessa, jolloin taivaasta on kaivettu siihen filmiin jo noita harmaita pikkasen liikaa. Ja ne korostuu sitten kontrastikkaassa röntgenfilmissä. Vaihtoehtoja on lähteä korjaamaan taivasta peittämällä se hetkeksi paperin valotuksen aikana (dodge), jolloin kun se ei saa niin paljoa valoa, niin se ehdi tummua niin paljoa. Tai sitten ehkä tässä tapauksessa olisi tarvittu alunperinkin oikea valotus filmiin ja oikea aika kehitykseen. Yleensä helpointa korjata asioita, on kuvaustilanne. Kaikki sen jälkeen on sitten paljon työläämpää, ellei joskus mahdotonta.

Vasemmalla lasinegatiivin 4x5" ja oikealla röntgenfilmin 18x24cm pinnakkaisvedokset

Milloin valokuvasta tulee taidetta?

 

Tämä jääkiteiden muodostelma on jo itsessään kuin 'abstraktia taidetta'.
Canon F-1, 50mm, Ilford HP5+, DD-X 

Aloin miettimään, että mikä lasketaan taiteeksi kuvauksessa nykyään ja tässä maailmassa (vs mennyt aika). Jos miettii niin minulle sen määritys tulee ehkä siitä, mikä on ollut motiivina ja alkuperäisenä tarpeena ja syynä ottaa kuva. Esim. jos kuvaa dokumentaarista kuvaa, tavoitteena tallentaa vaikka uutisia varten joku tilanne tai tapahtuma, kuvaa tuotekuvaa kaupalliseen mainokseen, kuvaa matkoistaan itselleen muistoja tai kun kuvaa itselleen läheisiä, eli tallentaa heistä muistoja itselleen ja omalle jälkipolvelle. Näillä kuvilla lähtökohtiasesti on merkitystä vain 'tilaajalle' ja niiden motiivi ei yleensä ole ollut niinkään taiteellinen, kuin jokin arkisempi tavoite. Tottakai näistä jokainen voi parhaimmillaan ja tähtien ollessa sopivassa asennossa muuttua mestariteokseksi, vaikka vahingossa. Kaikki kuuluisat kuvat eivät ole välttämättä aina kuvina parhaita mahdollisia, vaan niitä on voinut nostaa jälkikäteen juurikin kuvassa olevan kontekstin merkityksen muuttuminen tai kasvu.  Raja on tottakai häilyvä ja lähinnä filosofinen, ja itse asiassa liikkuu aikaa myöten. 

Taide menneinä vuosisatoina palveli erilaista tarvetta, kuin mitä sillä nykyisin tarkoitetaan. Meillehän museoidenkin seinillä taidetta on maalaukset, joissa itse asiassa varakkaampi tilaaja on teettänyt itsestään tai puolisostaan muotokuvan, joka oli silloin ainoa tapa ottaa 'räpsy' kanssaihmisestä. Ja toisaalta osoitti varallisuutta ja kuulumista tietyyn luokkaan. Toisaalta, kun muotokuva tehdään mestarillisesti, niin tilaustyö muuttuu vähintään aikaa myöten taideteokseksi jälkipolvien silmissä, mitä se ei ehkä siihen aikaan ollut samassa mielessä kuin nyt.

Mutta periaatteessa kun yksinkertaistaa, niin jos ei tee kuvaa (kaupallisena tai teetettynä) tilaustyönä tai kuvaa tallentaakseen muistoa (tai muuta tieteellisempää tai henkilökohtaisempaa tallentamista) niin eikö sitten tämän ulkopuollelle jäävät ole yleensäottaen taidetta? Silloin kun lähtökohta on ollut itsensä ilmaisu ja rehellinen tarve yrittää ilmaista jotain enemmän, jossa se itse tekeminen ja prosessi tuo teokseen jotain sellaista, jossa tekijöiden summa on enemmän kuin pelkkä kuva itsessään. 

Taide myös useimmiten pyrkii peilaamaan ympäröivää maailmaa (tai tekijän sisäistä maailmaa) subjektiivisesti ja subjektiivisin keinoin. Taiteilijat usein myös unelmoivat ja pyrkivät kuvaamaan maailmaa tulevaisuudessa, jonka sitten insinöörit ja teknokraatit toteuttavat ja osin pilaavat omalla tavallaan, joka jälleen synnyttää tarpeen (usein jonkinlaisen pahan olon tai tyytymättömyyden kautta) taiteilijoille unelmoida paremmasta. Se on ollut aina taiteiljoiden toinen tehtävä, tuon ympäröivän maailman peilaamisen rinnalla. Mutta taiteen määritelmä on kulttuuri- ja aikasidonnainen. Eli siinä mielessä liikkuva maali. Ja kynnys taiteeseen on sinänsä matala, että sen määritelmäkin on laaja.

Jos en siis kuvaa jonkun toisen tilauksesta ja motiivista, en kuvaa tallentaakseni tapahtumaa, tilannetta tai itselle merkityksellilstä henkilöä tallentaakseni heidät muistoina, niin onko tämän ulkopuolelle jäävät asiat sitten lähtökohtaisesti taidetta (ottamatta kantaa onko se hyvää vai vähemmän hyvää)? Eli jos kuvaan tulkitakseni ja peilatakseni itseäni tai maailmaa, niin onko kysymys tällöin taiteesta, vai milloin tai millä ehdoin valokuva muuttuu taiteeksi? Siinä onkin kysymys, johon ei taida helppoa vastausta olla ja joka on aina jokseenkin subjektiivinen näkemys.

J. Lane kuivalevy lasinegatiivi

J.Lanen valmistama kuivalaatta eli lasinegatiivi emulsiolla

Ostin viime kesänä 'J.Lane Dry plate' 4x5" lasinegat, joissa valmis emulsio pinnassa. Eli valmista kuvattavaksi. Herkkyydeksi valitsin ASA2 (toinen vaihtoehto olisi ollut ASA25). Minua kiinnosti testata näitä ASA2 versioita ensin, koska ne antaa periaatteessa samat tulokset kuin 1870 ja 1880 on ollut. ASA25 on sitten 1890 teknologiaa (nämä tiedot J.Lanen sivulta https://www.pictoriographica.com). Kesti kuitenkin tähän asti, että sain aikaiseksi ottaa kuvia niille. Nuo lasinegat ovat paksumpia kuin tavis filmit, joten ne tarvitsevat omanlaisensa pidikkeet, joihin lasinegat mahtuu ja pysyy. J.Lanen firma toimittaa myös niitä. Joskin jenkeistä en noita lähtenyt tilaamaan vaan ostin nämä Saksalaiselta jälleenmyyjältä. Negapaketissa on 10 lasinegaa ja ne tuli erittäin hyvin pakattuna.

Lasinegoilla tarvitaan omat filminpidikkeet

Tänään satoi lunta ja lähdin ottamaan testikuvia ja otin yhden pidikkeen, jossa siis molemmin puolin lasinegat. Kamerana Sinar Norma ja siinä  Sinaron W 75mm 4.5 linssi. Tuuli kohtuullisen kovaa ja musta kamerahuppu liehui vähän liikaakin tuulessa ja oli vaikea päästä sinne sisälle katsomaan pimeässä tähyslasia. Sitten luupilla tarkastamaan tarkennus. Ja sen jälkeen valotuksen arviointi.

Filmi on ASA2 ja minulla 'parempi' valotusmittari menee vain ASA3:een asti. Kännykästä löytyi kuitenkin pinhole Assist, jossa ASA2:n pystyi valitsemaan ja asettamaan halutun aukon ja sitten saattoi mitata aikaa, jonka sovellus ehdotti. Sain ajaksi 2 sekuntia. Sitten testasin siellä kylmässä, että onko Sinaronin 2sek vielä oikeasti 2sek, ja se kuulosti olevan liian nopea. Niinpä päätin että kuvaan sen bulbilla ja lasken sekunnit. Kun tarkennus oli tehty, aukko palautettu tähysasennosta haluttuun aukkoon niin oli aika ottaa pimeäsuoja filmipidikkeestä pois. Olin jotenkin niin ajatuksissani yrittäen huomioida miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja vedin väärän suojan pois ja tulimpa valottaneeksi yhden lasinegan ihan turhaan. Uusi yritys ja nyt huolellinen tarkastelu, että eihän suljin ole 'esikatselutilassa' eli auki ja onhan aika ja aukko nyt oikein. Sen jälkeen filmipidikkeen valosuoja pois ja kuvaa ottamaan.

Mutta koska kädet loppui kesken niin asensin puhelimeen metronomin ja kuuntelin kliksuja ja laskin niiden perusteella 2 sek. No siitä tuli sitten lähempänä 3 sek, koska olin onnistunut lukitsemaan lankalaukaisimen ja tuli kiire saada se vapautetuksi.

Sitten kamera kantoon ja kotiin kehittämään filmi. Ohje tarjoaa  muutamia vaihtoehtoja kehitteeksi, kuten HC-110, D76, Microdol-X tai DK-50. Ohje erityisesti mainitsi että Rodinal ei ole näyttänyt olevan kovin toimiva näille filmeille. Minulla oli Ilfodrin DD-X valmiina, joten ajattelin että kokeilen sillä.

Lasinega, jossa emulsio

Näiden negojen käsittely onnistuu punaisessa valossa, samoin kuin kehittäminen. Joten luotin siihen, että näen kyllä kun kehitys alkaa olla riittävä. Otin HC-110:lle määritellyn 5min ajan lähtökohdaksi ja ajattelin että seurailen sitten miltä näyttää. 4min kohdalla kuva näytti jo valmiilta, mutta ajattelin että annetaan olla vielä vähän, että varmasti tulisi myös varjokohtiin yksityiskohtia.

Minulla tuo 'pimiö' ei ole ergonominan, vaan käytännössä se on kylpyhuoneen lattia, jossa vieläpä lattialämmitys, joka ei ole hyvä kun yrittää pitää lämpötilan 20 asteessa. Yksi punainen lamppu, joka oli siinä lattialla altaiden vasemmalla puolella. Se aiheutti sen, että näin kohtalaisesti kuvan sen ollessa kehityksessä, mutta muut altaat oli sitten melko pimeitä. Eipä edes kehitysaltaassa riittänyt valoa niin paljon, että yksityiskohdat olisi nähnyt, joten välillä nostelin punaista lamppua lähemmäs.

Kaikki altaat käytyäni läpi laitoin negan vesialtaaseen, jossa nurkkaan laskin uutta vettä, niin että vesi vaihtuisi. Mutta varoin ettei vesinoro pääse edes lähelle negaa, jottei emulsio vahingoittuisi tai jopa irtoisi. Nyt saattoi sytyttää normaalivalon ja katsoa miltä näyttää.

Kuva siellä oli. Hieman oli jotain kehityksen aikana tulleita omituisuuksia reunoissa. Luulen että minun täytyy näille lasinegoille ja paperikehityksille hommata altaat, joissa ei ole uria. Epäilen niiden aiheuttavan noita kummallisia jälkiä reunoissa.

Lasinegatiivi kehitettynä

Lasinega kuivumaan ja olisi pitänyt laittaa kulmalleen. Reunaan oli kuivuessa jäänyt viimeinen 'vesireuna' lasin alareunaan, joka jollain tavalla vaikutti emulsioon ja jätti siihen jäljen. 

Kehitetty lasinega kehitysvaiheessa mukaan tullenine
pölyineen ja muiden 'virheineen'

Kuvasin negan digillä valopöydältä, käänsin kuvan Negative Labsissä ja rajasin reunoista noita pahimpia kehittämisen jälkiä. Niitä omituisia jälkiä on myös kuvan taivaassa, ihan kuin moire-ilmiö, mutta niitä ei siitä saa pois. Vaikka agitoin puolen minuutin välein niin tuollaiset jäljet siihen sain. Joko kehitys tai kuivuminen aiheutti epätoivottuja raitoja ja jälkiä. Pahimpia pilkkuja ja pölyjä poistin lightroomissa.

Digikameralla 'skannattu' lasinegan kuva. Taivaalla 'moire-ilmiö',
joka johtunee kehityyaineen yllätyksellisestä vaikutuksesta emulsioon

Lasinegoissa on omaa viehätystään. Ne on itsessään jo hienoja ja niistä voi sitten vedostaakin, jos sopiva pidike ja suurennuskone löytyy. Nyt vain 'skannasin' kuvan. Täytyy noille lasinegoille vielä keksiä joku hyvä tapa säilyttää niitä.