Dian leikkaus- ja kehystyslaite digitointialustaksi?

Dian leikkaus ja kehystyslaite 35mm filmille

Facen Filmiryhmä-foorumilla oli myynnissä Polaroidin valmistama Diojen leikkaus ja kehystyslaite. Kun näin laitteen, niin mieleeni tuli heti että tuohan voisi olla ihan kätevä 35mm filmin digitointialustana. Siinä oli taustavalo ja näytti siltä että siihen voi laittaa koko filmin ja pyöritellä sitä eteenpäin ruutu kerrallaan. Ensin mietin, etten tarvitse sitä, sillä minulla on erillinen 35mm skanneri ja isommille filmeille on valopöytä ja digikamera makro-objektiivilla. Tämä voisi olla ihan kätevä vaihtoehto 35mm filmin skannaamiselle, joka erillisellä skannerilla on todella hidasta ja kynnys skannailuun siinä kohtaa on aina vähän isompi. Katselin siinä ilmoituksen tullessa päivän mittaan, että josko joku sen sieltä itselleen ottaa, mutta näytti ettei se nyt ainakaan ihan heti tuntunut olevan menossa. Mietin että voisi olla ihan mielenkiintoista testata, josko siitä sellaisen digitointialustan saisi. Kun kukaan ei ollut laitetta vielä ostanut, niin ehdotin että voisin tuon laitteen käydä noutamassa (kun laite käytännössä oli haettavissa noin 20km päästä).

Laite alkuperäisessä kunnossa. Työ alkaisi puhdistuksesta

Myös diffuusorimuovi reunat oli syytä käydä isopropanolilla läpi,
että sai kaikki muoviin kiinnittyneet pölyt ja rasvat pois.
Tässä näkyy myös kuinka polttimo näkyy liian selvästi
diffuusorimuovinkin läpi

Ensimmäisenä putsasin koko pölyisen laitteen isopropanolilla. Öljysin (ei öljyllä vaan synteettisellä voiteluaineella, joka ei valu kuin öljy) leikkuuterän liu'un ja filmin pyörittimen muovisen akselin, joka vikisi aina kun filmiä siirsi. Mitään laakerointeja filmisiirrolle ei ollut, eli käytännössä muovi hankasi muovia ja aiheutti vikisevän äänen. Kun olin laittanut pisaran tuota synteettistä valumatonta voiteluainetta filmisiirtimen akseliin, ei vikinästä ollut enää tietoakaan.

Purin myös laitteen, että saisin diffuusiomuovista pölyt reunoja myöten kunnolla siivottua. Ja samalla katsottua mitä tuolle valon painonapille voisi tehdä, joka toimi siten, että valo pysyi päällä niin kauan kuin nappia piti sormella painamalla pohjassa. Se ei tuntunut hyvältä toiminnallisuudelta, jos valon päällä pysymiseksi yksi käsi olisi koko ajan kiinni napin painamisessa.

Sisällä oli polttimo ja sen kaverina varapolttimo

Polttimon yläpuoli oli himmennettyä lasia

Polttimo menisi tuosta reiästä sisään kupuun, joka toimii heijastinkupuna. 
Eli polttimen asemointia ei kovin helposti muutettaisi.

Filminsiirtimen akselin pää voideltuna

Filminsiirtimen akselijuuren voitelu

Diffuusorimuovi, jonka reunassa kuvan reunaa pimentää
mustaa muovia oleva stopperi, johon tyhjän diakehyksen reuna pysähtyy 
ja tukeutuu tätä vasten. Sen poistaminen valon tieltä estäisi
laitteen käytön diakehystämiseen ja tekisi siitä pelkän 
digitointialustan. 

Valokytkin oli jotenkin sen näköinen että takaosa oli murtunut.

Osoittautuikin, ettei nuo kytkimen pinnit olleet kiinni 
muuten kuin johdon 'jousivoimalla'

Jotain omituista tälle oli käynyt. Muovi haurastunut vuosien saatossa,
mutta jokin on myös fyysisesti tätä vioittanut. Arvaus on että johtoja on syystä 
tai toisesta juotettu joskus itse, ja onnistuttu kuumentamaan 
noita kytkimen jalkoja niin paljon, että niiden kautta siirtynyt lämpö on sulattanut muovia ja irrottanut samalla kytkimen jalat kiinnityksistään. Kytkin joka tapauksessa entinen.

Samanlaista painonappia minulla ei varastoista löytynyt, kuin mikä laitteessa oli ollut. Enkä nyt välttämättä haluaisikaan sellaista kytkintä, joka vaatii jatkuvaa painamista valon päällä pitämiseksi. Niinpä katsoin mitä minulta löytyisi, ja löytyi kytkin, joka juuri ja juuri ylettyisi ulos tuosta napin reiästä, hyödyntämällä olemassa olevaa kiinnitystä. Tämän kytkimen kanssa ei sitä muovista sinistä painonappia voinut käyttää, joka aiemman kytkimen päällä oli ollut. Joten teippasin sen sähköteipillä sisäpuolelle, ettei se häviäisi ja olisi sieltä otettavissa käyttöön, jos laite halutaan palauttaa alkuperäiseen kuosiinsa.

Kytkin asemoituna paikalleen

Kytkimen johdot juotettuna kiinni ja kytkin kiinnitettynä

Kytkin yläasennossa, valo päällä 

Kytkin ala-asennossa, valo pois päältä

Sininen originaali painonapin muovinen päällysosa tallennettuna laitteen sisään

Kun kytkin oli asennettu, testasin että saisinko jollain materiaalilla paremmin diffusoitua valoa, ettei polttimosta näkyisi niin selkeästä 'kuumaa' kohtaa, jossa polttimo erottuu diffuusiomuovin läpi. Minulla oli puuvillaisia 3 tuuman kangaslappuja ja laitoin sellaisen polttimon päälle ja suljin laitteen ja katsoin miltä valo nyt näyttäisi, kun välissä olisi kangas ja sitten diffuusiomuovi. Valo oli jo sen verran tasaisempi, ettei lamppu näkynyt sieltä niin terävästi mitä aiemmin. Ongelma oli siinä, että polttimo tuntui kuumenevan melkolailla. En saanut sitä infrapunamittarilla mitattua, mutta sormituntumalta epäilin lämmön lähentelevän 60 astetta. Liian kuuma pitää kuivaa kangasta sitä vasten pitkiä aikoja. Niinpä leikkelin tyhjästä hammastikkurasiasta (jonka muovi myös diffusoivaa) sopivan kokoisen palan ja laitoin puuvilla kankaan tuon muovin ja laitteen oman diffuusiomuovin väliin. Niinpä se ei koskisi polttimoon, mutta olisi polttimon edessä hajottamassa valoa.

Testi puuvillakankaan diffusointikyvykkyydestä

Hammastikkurasiasta leikelty muovi pitämään kangas poissa kiinni polttimosta.

Polttimon heijastinkupu kiinnitettynä paikalleen. Tässä kohden yksi heijastinkuvun
jaloista katkesi kiristäessäni ruuvia takaisin paikalleen, mutta kolme muuta piti kuvun
hyvin paikallaan, eikä tuo yhden poikki oleminen tuntunut vaikuttavan.

Edelleen kuuman alueen voi nähdä tässä kamerakuvassa, mutta silmin
katsottuna kokonaisuus on jo aika tasainen. Myöskään polttimo ei näy yhtä
 terävästi kuin alussa.

Nyt oli aika kokeilla digitointia, joka tämän ideana oli. Pelkkään dian tunnistamiseen, leikkaamiseen ja kehystykseen ei diffusoinnilla ole juuri tällä tasolla merkitystä. Polttimo on myös hyvin lämpimän sävyinen, ehkä lähempänä jotain 3500 Kelvinin luokkaa, kun se saisi olla 5500, eli sitten säätää valkotasapainon jälkikäteen. 

Digitointi tuotti valon lämpimyydestä johtuen rusehtavan kuvan,

jossa näkyi huomattava tumma varjo vasemmassa reunassa

Valkotasapainon korjauksen jälkeen nega näytti jo normaalimmalta

Tuo tumma varjo negan vasemmassa reunassa kääntyi sitten 
valoksi, kun nega käännettiin positiiviksi.

Tummuus negaruudun vasemmassa reunassa on silminkin havaittavissa

Tummuuden aiheuttaa diakehyksen pysäyttämiseksi ja tueksi

rakennettu musta muovireunus tuon valkoisen heijastinkotelon

yläreunassa, tullen vähän sen kotelon sisäpuolelle peittämään valoa.

Sinänsä ihan potentiaalinen digitointialusta, jos reunan varjostuksen 
aiheuttajan poistaisi.

Tässä miten tuo diakehys asettuu nojaamaan tuota oikella sisempänä olevaa
topparia vasten.

Filmin kuljetus on erittäin tarkkaan suunniteltu, niin että se 
syötetään suoraan diakehyksen ohjureihin

Diakehyksen ohjurit ohjaavat negan paikalleen vasemman reunan
topparia vasten, jonka jälkeen filmi voidaan leikata laitteen leikkurilla

Laite puhdistettuna, rasvattuna ja kytkin vaihdettuna

Valon diffusoituminen on nyt paljon parempi kuin alunperin

Tähän tuo laite on suunniteltu, mutta kun diakehystämistä ei 
kauheasti nykyään tarvitse tehdä, on mahdollista valjastaa
tämä digitointialustaksi pienellä tuunauksella.

 Koska itselläni ei tällä hetkellä ole välitöntä tarvetta sille, että lähtisin lopullisesti muokkaaman tuosta laitteesta pelkän digitointialustan, annan sen olla tuollaisenaan. Nyt se on vielä palautettavissa alkuperäiseen asuunsa, hommaamalla samanlainen painonappi, mikä siinä oli (joskin tuo nykyinen kytkin on kätevämpi). Mutta nyt tiedän että siitä on mahdollista tehdä toimiva digitointialusta, jos sellainen tarve olisi. 

Linssin polttovälin mittaaminen ja aukon arvon laskeminen tuntemattomasta linssistä

Normaalisti ei tarvitse kysyä mikä on linssin focal length (polttoväli) ja mikä on aukko objektiivissa. Ne aukon koothan on merkitty siihen linssin aukkovalitsimeen ja linssin polttoväli (focal length) lukee myös linssissä. Esim. 50mm linssi tarkoittaa, että sen linssin polttoväli on 50mm, joka siinä yhteydessä tarkoittaa kennon/filmitason ja linssin (yleensä linssin puolenvälin, yksinkertaisissa linsseissä) välistä etäisyyttä. Näin silloin, kun tuo linssin ja filmitason välinen etäisyys on tiedossa. Tuntemattomammissa vanhoissa linsseissä nämä asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia. Voi olla ettei linssissä ole ensimmäistäkäään merkintää polttovälistä tai aukon koosta, tai juuri mistään muustakaan. Silloin täytyy testaaminen tehdä toisin.

Olin hankkinut noin 100 vuotiaalle 18x24cm 'museokameralleni' vielä vanhemman Voightländerin linssin. Linssillä ikää on noin 150v. Halusin varmistaa, että mikä on tuon linssin polttoväli ja mitkä ovat aukon koot ilman aukkolevyä (waterhouse stop) ja sen yhden aukkolevyn kanssa, joka linssissä oli mukana. Tarkistusmittaus tehtyja messinkilinssin focal length on 27cm. Aukko isoimmalla on 45mm. Muutetaan molemmat millimetreiksi ja jaetaan polttoväli linssin halkaisijalla: 270mm / 45mm = 6, eli F-stop on 6.

Ja waterhouse stopilla 23mm eli aukko (F-stop) on 270mm jaettuna 23mm:llä = 11,7. Eli vähän pyöristettynä aukko (F-stop) 11. Koska nyt en voinut lähteä siitä ajatuksesta että mitataan filmitason ja linssin etäisyyttä, niin on toinen keino, jolla tuntemattomankin linssin polttovälin saa testattua ja mitattua. Siihen liittyy samalla aika hauska 'camera obscura' harjoitus.

Kun irrallaan pidettävän linssin takana on valonlähde (ikkuna toimii hyvin)
 ja edessä vaalea seinävoidaan heijastaa seinään 'camera obscura' kuva.
Liikkumalla lähemmäs seinää, jossain vaiheessa esiin muodostuu kuva
ja liikuttamalla linssiä eteen tai taaksepäin suhteessa seinään, 
saadaan kuva tarkennettua. Ja sillä etäisyydellä on sitten 'focal plane'.

Focal length mitataan siten että otetaan linssi irrallisena. Haetaan tila, jossa on ikkuna seläntakana ja vaalea seinä edessä. Sen jälkeen osoitetaan linssiä seinää kohden (linssin etupää kohti seinää) ja annetaan ikkunasta tulevan valon kulkea linssin takaosan läpi eteen kohti vaaleaa seinää. Seinälle muodustuu yleensä ensin himmeähkö kuva (tai ei mitään, jos ollaan liian kaukana seinästä), joka sitten tarkentuu kun menemme lähemmäs seinää, tai tarvittaessa loittonemme seinästä hieman. Kun seinään heijastuva kuva on mahdollisimman tarkka, niin voidaan alkaa mittaamaan. Mittaus tehdään seinästä (focal plane) siihen pisteeseen linssiä, jossa valonsäteet ovat yhtenä pisteenä kimpussa. Tässä linssissä päättelin sen olevan waterhouse stopin kohdalla, eli käytännössä puolessa välissä tätä linssiä. Kaikissa linsseissä se ei aina ole puolivälissä, koska linssien määrä ja muoto vaikuttaa tuon pisteen sijaintiin. Jos linssissä on sulkija, niin se piste on yleensä juurikin tuon sulkijan kohdalla. 

Linssin sen hetkinen F-arvo (F-stop, eli 'aukko') saadaan siis laskettua jakamalla focal lenght sulkijan aukon, eli tässä tapauksessa waterhouse stop levyssä olevan aukon halkaisijalla. Ja linssin halkaisijalla jaettuna (putken sisäreunoista mitattuna), kun 'sulkija' täysin auki, tai kun linssissä ei ole ollenkaan sulkijaa.

Röntgenfilmi kuvausmediaksi 18x24cm laakafilmikameralle

 

Mammografia-filmejä 18x24cm kokoisina
käytettäväksi mustavalko-valokuvauksessa.
Fujifilm UM-MA ja AGFA HDR-C PLUS

Jos digimaailmassa halutaan parempaa resoluutiota ja isompaa kuvaa, niin kasvatetaan kennokokoa. Siirrytään kinokoon järkkäreistä keskikoon järkkäreihin. Näissä paitsi resoluutio, myös se tapa, jolla kuva ja sen eri värit tallentuvat, mahdollistavat usein tarkemman ja hienovaraisemmen eri värisävyjen tallentumisen. Tämän myötä hinta toki nousee laitteille huomattavasti ja keskikoon kameroiden hinnalla saa yleensä jo jonkinlaisen henkilöauton uutena ostettua. Itse kuvaamisen määrä ei vastaavasti digillä aiheuta muita kustannuksia kuin ajankäyttöä niiden jälkikäsittelyssä.

Jos unohdetaan nyt kinokoon Leica-hypetys kinokoossa ja niiden pilvienkin yläpuolelle kohonneet hinnat, niin filmikuvauksessakin kustannukset nousevat sitä mukaa, kun kamera- ja filmikoot kasvavat. Siirryin kinokoosta hyvin nopeasti keskikoon kameroihin, juurikin siksi että isomassa formaatissa eri sävyt ja hienojakoiset kontrastierot tulevat paremmin esiin. Erityisesti tällä on merkitystä kuvaa suurennettaessa (tai kuvan osaa suurennettaessa, eli rajattaessa kuvasta vain osa-alue). Se mitä suurempi formaatti usein myös automaattisesti tuo, on hitaampi kuvaaminen, pienemmän kuvamäärän per filmi ja tiettyä harkintaa ja hitautta tekemiseen, joka on digikuvauksen 'räpsimisen' sijasta tervetullutta. Kun yksi laukaus maksaa eurosta isoformaatin kahdeksaankin euroon, niin sitä kummasti tulee harkittua enemmän mitä kuvaa ja milloin kameran laukaisee. Se ei välttämättä ollenkaan huononna kuvien laatua, vaan pikemminkin päinvastoin. Perussääntöhän yleensäkin kuvauksessa on, että se mistä kohtaa ensimmäisenä tulisi mieleen ottaa kuva, ei välttämättä ole se paras paikka. Eli muutenkin se harkitsevaisuus ja tarkastelu eri näkökulmista on paikallaan, ja filmikuvaus vain vahvistaa sitä. 

Tämä 18x24cm aukko peitetään tähystäessä tähyslasilla,
joka sommittelun ja tarkennuksen jälkeen vaihdetaan
filmikasettiin, josta sitten filmi paljastetaan linssin suuntaan ja 
linssistä päästetään hetkellisesti valoa filmille.

Haasteena kuitenkin on filmien hinta, joka on viimeisenä vuosikymmenenä kohonnut huomattavasti, samalla kun filmien saatavuus (etenkin värifilmeissä) on huonontunut merkittävästi. Ja kun mennään sitten isompiin kuvaformaatteihin, eli laakafilmeihin (4x5" tai 10x18" tai 18x24cm) niin hinnat on laadukkaammilla filmeillä helposti 1-2 eurosta ylöspäin 'per laukaus'. Siksi lähdinkin tutkimaan röntgenfilmiä vaihtoehtona mustavalkokuvauksen filmiksi. Se tuo muutamankin tervetulleen asian kuvaamiseen. Se on noin puolet edullisempaa ja toisekseen sitä pystyy käsittelemään punaisessa valossa. Toisin kuin pankromaattiset filmit (siis normaalit meidän silmien vastaanottaman värispektrin filmit), joiden käsittely ja kehittäminen täytyy tehdä täysin pimeässä. Työskentely röntgenfilmien kanssa on siis huomattavasti tässä mielessä helpompaa. Se mikä siitä tekee sitten haastavamman on se, että näille filmeille ei automaattisesti ole tarkkoja ohjeita niiden käyttäytymiseen, valotuksiin, kehitysaikohin ja niiden käyttäytymiseen eri kehitysaineiden kanssa. Paljon jää kokeilujen ja kokemuksen varaan. Foorumeilta voi joskus löytää jotain viitteitä tai vinkkejä, mutta ei välttämättä kovin tarkkoja.

Röntgenkuvien löytäminen ei ollut ihan helppoa. Suomessa niitä ei monikaan myy ja ne on käytännössä yrityksille myytäviä tuotteita, jolloin yksityishenkilönä ostaminen ei välttämättä onnistu.  Saksasta löytyi, mutta heidän kanssaan tilaus web-kaupasta ei noin vain onnistu, vaan jouduin laittamaan erillisen sähköpostin ja maksamaan lähetyksen ennakkoon. Tämän jälkeen lähettivät filmit postilla ja kaikki meni sen osalta hyvin. Mutta hieman vaivalloisempaa se oli.  Molemmat filmit tuli yksipuolisena röntgenfilminä. Oli tarkoitus että toinen on yksipuoleinen ja toinen kaksipuoleinen, mutta toimitusvirheenä sain molemmat yksipuolisena. Kaksipuoleinen olisi ollut huomattavasti edullisempaa, joskin negatiivisena asiana kaksipuolisessa on se, että kehitettäessä (ja muutenkin) taustapuolen emulsio helposti naarmuuntuu.

18x24cm filmikoko verrattuna 4x5" filmikokoon, jota tuossa 
on kaksikin kappaletta 18x24cm filmin päällä.

Tuo 18x24cm koko mahdollistaa filmin leikkaamisen punavalossa pienemmiksi filmeiksi. Mutta 4x5" kamerani 4x5 kasetteihin, se ei ole paras mahdollinen koko, sillä yhdestä 18x24cm filmistä saa vain 2kpl 4x5 filmejä ja ylimääräistä jää aika paljon. Sen sijaan 9x12cm keskikoon filmikokoa sillä saa tasan 4kpl. Ja sattumoisin 9x12cm filmikasetit ovat ulkoisesti 4x5" kasettien kokoisia. Ero on vain sisäpuolen aukossa, eli filmin koossa. Joten 9x12cm sopii täydellisesti 4x5" Sinar Norma kameraani. Laitoinkin tilaukseen ebaystä 10kpl käytettyjä Linhofin 9x12cm kasetteja, joihin saan sitten leikattua röntgenfilmiä. Kasetit tuli käytännössä Euroopan sisältä 1/3 Suomen kauppiaiden hinnoista. Suomessa monen vanhan käytetyn tuotteen hinnoittelu kauppiailla on lähtenyt jo aikaa sitten lapasesta ja käypä hinta on surutta kerrottu kolmella. Mutta niin kauan kuin niitä hintoja valitettavasti suostutaan maksamaan, mitä näistä vanhoista käytetyistä tuotteista pyydetään, niin kauan hinnat nousee. 

10kpl Linhofin 9x12cm kasettia, jotka tilasin ebaystä

Röntgenfilmeistä löytyy paljon kaksipuoleisia filmejä, eli emulsio on molemmilla puolilla. Mutta valokuvaukseen paremmin soveltuvia ovat yksipuoliset röntgenfilmit, sillä valokuvauksessa emulsio tarvitaan vain yhdelle puolelle. Ja se, että emulsio ei ole kahdella puolella on hyvä myös siksi, koska sillä taustan emulsiolla on tapana naarmuuntua helposti kehitettäessä. 

Fujifilm UM-MA, Emulsiopuoli itseensäpäin, jolloin yläreunan kolo
oikealla puolella. Eli tämä on emulsiopuoli, joka tulee valottaa

Taustapuolella ei ole emulsiota yksipuoleisessa röntgenfilmissä,
ja se on kiiltävä ja sileämpi. Punavalossa paras varmistus on yläreunan
kolo, joka nyt on vasemmassa reunassa, josta tietää että tämä ei ole kuvattava
emulsiopuoli

Filmit ladataan punaisessa valossa, jolloin röntgenfilmit eivät valotu. Ortokromaattisena ne ei ole punaiselle valolle herkkiä, vaan siniselle, vihreälle sekä ultraviolettivalolle. Siksi (safelight, eli sopivan taajuuden) punaisessa valossa voidaan käsitellä filmiä ilman että filmi valottuisi. Tämä helpottaa työskentelyä ladattaessa filmit kasetteihin ja myöhemmin kun ne otetaan kaseteista pois ja kehitetään. 

Tähyslasissa kuva on laakafilmikamerassa ylösalaisin
Etualalla päällekkäin kaksi puista kameran filmikasettia ladattuna valmiiksi
röntgenfilmillä.

Kun kasetit oli ladattu Fujifilmin UM-MA filmillä, siirryin kuvaamaan laakafilmikameralla, joka tässä tapauksessa on n. 100 vuotias puinen 18x24cm studiokamera. Tässä kamerassa on n. 150 vuotias messinkilinssi, jossa ei ole suljinmekaniikkaa. Niinpä sulkimena toimii linssin päähän asettuva linssisuoja, joka käsin poistetaan ja asetetaan takaisin, laskien tässä välissä haluttu valotusaika sekunteina tai arvioituna sekunnin osana. Arvioin Fujin UM-MA filmin herkkyydeksi ISO 100 (joka oli arvaus ja perustui foorumien röntgenfilmikokemuksiin) ja tein valotusmittauksen Seconicin 878D spotmeter toiminnolla, eli tähtäisin muutamaan kohtaan maisemassa (varjo ja valo) ja arvioin sopivan ajan näiden puolesta välistä. Sain ajaksi 1/6 sekunti, joka on kohtuullisen vaikea tehdä ranneliikkeellä. Harjoittelin metronomin kanssa ensin 1/60 tahtia, eli yhtä sekuntia ja sitten taputtelin flamenkotyyliin kolme triolia siihen väliin, eli kuusi taputusta, niin sain kuvan siitä, kuinka nopea se 1/6 suunnilleen oli. En ollut huolissani siitä, jos se ei nyt ihan tarkkaan osuisi, kunhan ollaan lähellä. Sen verran piti kuitenkin huolellisesti linssisuojaa siirtää sivuun, että hetken aikaa linssi oli varmasti vapaa valolle, eikä suoja olisi jäänyt osin linssin päälle, kun yrittäisi olla nopea takaisinviennissä. Otin vielä toisen kuvan ja siirryin sen jälkeen kasettien kanssa pimiöön, eli punavaloon.

Messinkilinssiin sopi Sinarin linssisuoja, jonka
poistamalla ja takaisin laittamalla käsin, simuloin suljinta.

Kehitysajat näille röntgenfilmeille ilmoitetaan koneelliselle röntgenfilmin kehittämiselle. Siinä ajat ovat 60sek tai 90sek. Mutta tiesin, ettei konekehitys ja allaskehitys ole sama asia ja yleensäottaen allaskehitys vaatii enemmän aikaa. Myöskään kehitysaineet eivät olisi samoja, sillä röntgenfilmivalmistajat valmistavat koneelliseen kehittämiseen omia kehitysaineita. Tässä tapauksessa nämä röntgenfilmit tultaisiin kehittämään mustavalkofilmin kehitteillä, eli Ilford DD-X kehitteellä. Siihen ei olisi mitään valmiita arvoja, vaan pelkkiä arvauksia. Katsoin DD-X datasheetistä mitä arvoja yleisesti erilaisille mustavalkofilmeille annettiin ja arvioin että sellainen 3 minuuttia voisi olla aika lähellä. Aloin kehittämään filmiä ja filmi taisi olla vähän yli 3min kehitteessä (jotain 3min ja 3min 30sek välillä). Käytännössä tarkastelin kehitysaltaassa sitä, miten kuva tulisi näkyviin, enkä kiirehtisi ennenkuin kuva näytti riittävän kontrastiselta.

Ihmettelin kun kehittyvään filmiin tuli näkyviin hyvin tumma, musteläiskän näköinen alue, joka tuntui laajentuvan. Ihmettelin, että jos tuo olisi valovuoto kasetissa tai kamerassa, niin oudostipa oli keskellä filmiä, eikä reunassa. 

Outo tumma alue alkoi näkyä filmin keskellä kehityksen edetessä

Vasta kun aloin nostamaan kehittynyttä filmiä altaasta pois, huomasin outoja liikkuvia 'kuplia' filmillä. Näytti siltä että nestettä oli filmin ja jonkinlaisen kalvon välissä. 

Outo liikkuva kupla kertoi siitä, että nestettä oli filmin ja jonkinlaisen kalvon välissä

Tuo 'kalvo' osoittautui nopeasti toiseksi filmiksi. Olin laittanut kasettiin kaksi päällekkäin ollutta filmiä, joita luulin yhdeksi filmiksi. Niin ohuita ja niin kiinni toisissaan ne olivat olleet.

Alla ollut kehittymätön filmi, johon kehitysaine ei ollut päässyt filmien ollessa päällekkäin

Päällimmäinen filmi olikin kehittynyt ihan hyvin ja mitään läiskää ei ollutkaan

Valmis filmi stopin ja kiinnityksen (fix) jälkeen

Filmi onnistuikin ihan mainiosti kaiken arvailun jälkeen. Eli oltiin jäljillä. Filmi on kontrastikasta, kuten oli tiedossakin.

Kuva digitoituna ja käännettynä positiivifilmiksi

Digitoin kuvan kuvaamalla negatiivin valopöydällä digikameralla, jossa 100mm makro-objektiivi. Kuvasin negatiivin yhdellä kuvalla, sen sijaan että olisin ottanut useita palasia ja yhdistänyt ne jälkikäteen photoshopissa. Kuvassa näkyy hieman huntumaisuuttaa molemmilla sivuilla, joka johtunee kasettien kuluneista valotiivisteistä. Ne tulisin vaihtamaan. Kuva oli ehkä hieman alivalottunut, tai ylikehittynyt. Sen verran tummia ovat tummat alueet. Eli lisää testikappaleita täytyy tehdä, mutta hyvältä näyttää jo nyt.

Otin vielä pystykuvan ja kehitin negatiiviä hieman pidempään, noin 4 minuuttia.Se oli liikaa ja negatiivi meni hyvin tummaksi ja taivaalle tuli pilvistä ylikorostuneita tummia alueita, joka näytti suttuiselta. Mutta nämä oli aikaan sidottuja asioita ja olisi korjattavissa uudella kuvalla ja uudella kehityksellä ja vedostuksella. Sain tuosta ylivalottuneesta filmistä kuitenkin tehtyä oheisen kuvan (oikeanpuoleinen vedos)